Tänään ei oo ollu kovin hyvät fiilikset. Olen ollut kyllästynyt ja turhautunut itseeni.
Menin Helsingin Tuomiokirkkoon perheenjäsenten kanssa kuuntelemaan Äitienpäivän konserttia. Olin nyt siellä ensi kertaa mukana. Aikaisemmin en ole uskaltanut mennä, paniikkihäiriön takia. Sikäli olen huojentunut ja tyytyväinen, kun sain mentyä ja oltua siellä, vaikka ei ollut kovin helppoa.
Mua huimasi, kädet hikoili ja vähän muutenkin hikoilin, välillä meinasi paniikki iskeä, pikkaisen, mutta luulen, ettei vieressä istuneet huomanneet mitään, todennäköisesti. Mua liikutti ja tuskastutti se, kun lapset lauloivat joitain tuttuja lauluja, joita itse lauloin koulussa keväisin. Mua tuskastutti joittenkin laulujen sanat myös, mua suututti kun ajattelin, miten erilainen mun lapsuus oli kuin minkään laulujen sanoissa lauletaan, mun äitisuhde, millaista oli olla lapsi. Mua suututti kaikkien muidenkin puolesta, jolla ei sellaista lapsuutta ja sellaista perhettä ole ollut, mitä lauluissa annetaan ymmärtää. Samalla tuli usein sellainen tunne, että itsekin tahtoisin alkaa laulamaan, siis jossakin kuorossa, tai mielummin käydä itse laulutunneilla, ja aloin vähän haaveilla siitä. Olen aina tykännyt laulaa, ja nuorempana laulanut kuoroissa, mutta laulutunneille ei vanhemmat mua päästäneet. Samalla sekin tuskastutti, kun ajattelin, etten kuitenkaan jaksaisi, enkä suostuisi pelkoni takia esiintymään missään, enkä saa kuitenkaan aikaiseksi aloittaa mitään, kun kaikki voimat menevät työssä käyntiin ja pakollisiin kotitöihin, enkä edes ehdi mitään muuta kun minä etenen kuin hidastetussa filmissä ja koko muu maailma kuin pikakelauksella. Olen vaan voimaton ja sekaisin kuin koko aika unessa, ja kaikki vaan vilistää ympärilläni, ja usein ainoa lohduttava ajatus on se, että minäkin vielä joskus kuolen, eikä enää ole tätä epätoivoista räpistelyä täällä. Unelmien vietävänä, unelmien jotka vaan muistuttaa omasta paskuudesta, huonoudesta ja turhuudesta, ja kun ihan kaikki saatanan muistot, kaikki mitä herää milloin missäkin tilanteessa, tuottaa lähinnä viiltävää kipua, niin ettei juuri mitään halua edes ajatella, kun se aina johtaa johonkin kärsimykseen. Inhoan itseäni kun olen kateellinen veljeni lapsille. Miten niiden vanhemmat ja isovanhemmat kehuu kannustaa halailee paijailee suukottelee niitä, miten ne saa harrastaa kaikkea mitä haluaa, niitä viedään matkoille ja kaikkea, niiden kanssa tehdään kaikkea. Inhoan itseäni kun kadehdin niitä. Itse muistan olleeni lapsena enimmäkseen väsynyt, masentunut ja ahdistunut ja peloissani. Ihan niin kuin nykyäänkin olen, saatanan nelikymppisenä vanhana lehmänä. Miksi mä sain sellaista, mitä olin tehnyt ansaitakseni sen? Siellä siis oli vähän tukalaa hengittää, liikutti, suututti, huimasi, välillä selkä kipeytyi.... Toisaalta välillä vähän nautin musiikista, ja olin tyytyväinen, kun suoriuduin tuosta.
Olen vielä vähän uupunut ja romuna tuosta rääkistä kaikkine sosiaalisuuksineen, mutta uskon toipuvani tarpeeksi, että pystyisin menemään edes kohtuu-ajoissa nukkumaan. Että selviäisin huomisesta työpäivästä, koska se on elämän tarkoitus.
Oli kaunis sää ja oli mukavaa ajatella että äiti ehkä ilahtuu siitä kaikesta.
Olen vaan kyllästynyt itseeni. Miksi olen näin saamarin väsynyt aina ja yliherkkä aivovammainen apina. Helpottaa kyllä pikkasen, kun voin ripittäytyä tänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti